Kello lähenee neljää, aamulla. Katselen huonetta, joka ei enää
kauaa ole minun. Muuttolaatikot ovat vallanneet lattian. Juuri eilen sain otettua
seiniltä kuvat pois. Ottaessani kuvia alas olisin voinut alkaa itkemään, jos
olisin ollut yksin, mutta en ollut. Seinillä on enää pari taulua ja kello,
nekin odottamassa alas ottamista. Katsellessani
tyhjiä seiniä tajusin, kuin paistinpannulla päähän lyöden, miten nopeasti aika
onkaan mennyt. Tuntuu kuin vielä eilen vain haaveilin ja toivoin ajan menevän
nopeammin. Nyt tajuan sen kuluneen jopa ehkä liiankin nopeasti. 14 päivää ja
asun muualla. 14 päivää ja aloitan uuden kirjan, luultavasti jollain hyvin
kliseisellä otsikolla.
Olen odottanut tämän hetken
koittamista yli kuusi vuotta. Yli kuusi vuotta olen halunnut muuttaa takaisin
pohjoiseen. Äidin kanssa riidellessä olin valmis pakkaamaan laukkuni ja
lähtemään isäni luo, kun oli sydänsuruja halusin vain vajota pohjoisen
pimeyteen ja jäädä sinne. Vaikka olen asunut täällä yli kuusitoista vuotta, ei
tämä paikka ole koskaan tuntunut kodilta kuten Rovaniemi. Nyt kun sen aika
koittaa huomaan mitä kaikkea minulla jää tänne ja se saa kyyneleet valumaan
silmistäni. En itke vain HBO paketin perään. Juuri nyt huomaan sen niin
selvästi, lähes HD laatuisena. Huomaan, että olin jopa alkanut viihtymään
täällä. Olin juuri löytänyt sellaisen porukan jossa halusin olla, jossa kaikki
on niin helppoa. Emme olleet äitini kanssa aina napit vastakkain. Nyt kaikki
muuttuu. Tiedän että olen aina halunnut tätä ja haluan yhä, mutta pois
lähtemisestä tuli juuri 10000 kertaa vaikeampaa.
Toki olen tulossa varsin nopeasti
takaisin, tosin vain käymään, mutta tulen kuitenkin. On omituista ajatella,
että alan suunnittelemaan lomamatkani tänne, enkä pohjoiseen kuten aikaisemmin.
Tulevaisuudessa tulen kaipaamaan etelään äidin luo, kun ennen kaipasin
pohjoiseen isäni luo. Spontaanit Kotkan reissu vaihtuvat nyt spontaaneihin
Oulun reissuihin. Etelän matkalle ei enää lähdetä tuosta noin vain. Pohtiessani
näitä ja monia muita muutoksia aloin pohtimaan voiko koskaan edes saada
kaikkea? Onko elämä kuin kolmio jossa jokaisessa kulmassa on eri ”alue”
valittavana ja kolmesta voi valita vain kaksi. Kaikki kolme ovat sellaisia,
jotka haluaa, mutta vain kaksi voi saada. Siltä se ainakin tuntuu.
Aamu on alkanut jo valjeta enkä
ollut nukkunut silmän räpäystäkään. Olen vain pohtinut ja katsellut. Olen myös
tullut siihen lopputulokseen, että nyt jos milloin minun tulee nauttia
elämästä. Elää tässä hetkessä eikä haaveilla tulevasta. Nyt on aika elää tämä
kirja loppuun täysillä, ei jarrutella loppua kohti.
