Kello tulee kolme. Huomisesta tulee todella pitkä päivä,
vaikka onkin vain yksi neljän tunnin luento. Voin vain kuvitella miten levoton
olen loppu päivästä, kun olen valvonut taas vaihteeksi yli 24 tuntia. Se on
tuon perkeleen kuun vika. Päivällä en haluaisi muuta tehdä kuin nukkua, mutta
heti kun tulisi sen aika että voisi, ja pitäisi nukkua, niin ei.
Kasvava
kuu. Joko edellisestä meni kuukausi? Aika tosiaan menee nopeasti. Olemme nyt
olleet yliopiston penkillä kuukauden, mutta tuntuu että vasta me olimme
ensimmäistä päivää opistolla, suurin osa aivan paniikissa. Ensilumetkin ehtivät käväistä maata
peittämässä.
Ajatukseni
menevät tuhatta ja sataa, mutta eivät kuitenkaan liiku mihinkään. Nukkumisesta
ei tule mitään. Mietin kaikkea. Tulevia juhlia, perjantaita, sinua, etelää,
etelässä olevia ihmisiä, sinua, luentoja, tehtäviä mitä meillä on, sinua, monia
muitakin, ruokaa, minulla tosiaan on nälkä, sinua. Vielä olisi kolme tuntia
aikaa nukkua.
En
kuitenkaan nuku. Pyörin vain sängyssäni. Miksi tuo kuu nyt on alkanut
vaivaamaan? Ei se ennen ole vaivannut. TAHDON NUKKUA! Haluan nähdä hyvin
hämäriä uniani! Ne ovat parasta mahdollista viihdettä! Aamulla saa esittää aina
sen saman kysymyksen ”Mitäs helvettiä alitajunta?”. Aamun koomatunneille olisi
aina puheen aihe, ”Näin viime yönä unta, että me asuttii marssissa”. Mikä
olisikaan parempaa? Mutta, kun ei. Aivan yliarvostettua, liian mainstream.
Niin
sinä. Sinä joka sait pienen pääni aivan sekaisin. Miksi menit niin tekemään.
Sinun piti olla sellainen kaukainen hahmo jota en voisi koskaan tavoittaa,
johon en koskaan saisi mitään fyysistä kosketusta. Sinun piti olla vain
piristys päivään. Nyt se on pirstoutunut. Et ole enää päiväni piristys. Nyt
olet pään vaivani, osittain syyllinen unettomuuteeni. Mitä menit tekemään? Mitä
minä menin tekemään? Miksi?
Nälkä
vaivaa minua. Heräisiköhän kukaan jos menisin tekemään itselleni purtavaa. Ei
tuosta nukkumisesta kerta mitään tule. Tanssimme, se saa minut hymyilemään,
hymysi saa minut hymyilemään vielä enemmän. Ruokaa, lohta kallaa, muroja. Onko
meillä muroja? Ne sanovat sitä kemiaksi. En uskalla toivoa niin olevan. Muuten
petyn, ja suren, ja kuolen. Jos olisin aivan hiljaa niin ehkei kukaan heräisi?
Tahdon ruokaa. Yö syöminen tosin ei ole hyvästä, mutta nyt ei voi muuta. Nälkä
vaivaa.
Kuuta
ei näy, mutta sen tuntee. Kuvittelen itseni kallion reunalla, alhaalla avautuu
myrskyävä meri. Heilutan hyvästiksi. Heilutan hyvästiksi unilleni. Seuraavaan
reiluun viikkoon ei sitten nukuta.
