Pahaa unta vaiko kylmä todellisuus ?

Pomppaan jälleen ylös vauhdilla ja yritän saada henkeä. Olen jälleen hiestä märkänä ja ahdistuneempi kuin koskaan aikaisemmin. Saatuani henkeni tasaantumaan pystyin laittamaan takaisin nukkumaan. Ennen kuin laitoin pääni tyynyyn otin hörpyn vesilasistani, paniikin keskellä herääminen keskellä yötä on erittäin raskasta, joten olen alkanut pitää vesilasia yöpöydälläni, ja katsoin kelloa. ”Taas kolme,” tuhahdin itselleni ja annoin pääni rojahtaa takaisin tyynylle. Makoilin siinä mahallani muutaman minuutin verran, välillä silmät auki ja välillä taas kiinni, kunnes käännyin selälleni ja aloin tuijottamaan katuvalojen heittämiä varjoja.  Kun unta ei kuulunut aloin kertaamaan sitä pahaa unta, jonka keskeltä olin jälleen herännyt.

                             Aina sama kuvio, vanha, kuvio toistuu uudelleen ja uudelleen. Olen nähnyt tuota samaa unta jo monen viikon ajan ja alan ahdistua vain entistä enemmän. En uskalla enää laittaa nukkumaan, sillä joka kerta kun olen nukahtanut ja alkanut näkemään ihanaa unta, se muuttuu sekunnin murto-osassa helvetiksi. Kaikki henkilöt vain muuttuvat, paitsi sinä. Sinä katala, sydämeni varastanut roisto, pysyt siinä ja aina samassa roolissa. Se on enemmän kuin häiritsevää ja enemmän kuin ahdistavaa, ja kaiken lisäksi se kalvaa sisintäni ja häiritsee ajatuksiani. Jokainen asia muistuttaa joko sinusta ihmisenä tai sinusta minun unissani. Haluaisin vain ja ainoastaan unohtaa sinut ja jatkaa elämääni, mutta se ei onnistu, koska vierailet joka yö minun unissani.  Yritätkö sanoa jotain? Yrittääkö Jumala sanoa minulle jotain?

                             Joka yö uneni alkaa satumaisen kauniilta niityltä, en ole ikinä nähnyt muualla mitään niin kaunista, kuin se niitty unessani on. Siellä on tuhansia eri kukkia, jotka tekevät niitystä sateenkaaren värejä toistavan kukkameren. Se on jotain niin kaunista, niin lumoavaa, ettei sitä pysty sanoin kuvailemaan. Saan olla onnekas että näen tämän samaisen niityn joka yö. Aurinko on juuri laskemassa horisontin taa ja sinä olet vierelläni, katselemme hiljaa auringon laskua, pidät minua kädestä ja tuot minulle turvaa. Olet kuolettavan hyvän näköinen kun hiipuvat auringon säteet korostava sinun komeita kasvojasi, kasvojasi joita katsoessa tuntee olevansa maailman onnellisin tyttö. Joka ikinen yö saan katsoa sinua ja sulaa käsiisi. Toivon, että saisin olla sinun kanssasi myös valveilla ollessani. Toivon, että voisin kertoa sinulle kuinka paljon rakastan sinua, myös kun olen hereillä, tajuissani.  Jos mitään kaipaan tuossa karussa ja pelottavan kylmässä valvemaailmassa, niin sinua ja sitä ettei minun tarvitsisi häpeillä ja peitellä tunteitani.

                             Käymme joka yö saman keskustelun elämästämme, siitä miten elämme sitä ja miten sitä tulisi elää. Meillä on niin erilainen näkemys siitä, miten elämä tulisi elää. Sinun mielestä kaikkien tulisi lukea ammatti, mennä töihin, tehdä töitä niin kauan kuin pystyy ja vielä kauemmin, jäädä eläkkeelle ja kuolla. Sinun näkemyksesi on hyvin raadollinen. Sinusta ei ole väliä onko lukemasi ammatti sinun haaveammatti, onko se sellainen ammatti josta pidät ja haluan tehdä päivästä toiseen, kunhan se on työ ja saat rahaa. Minun mielestäni taas elämässä pitäisi tehdä juuri niitä asioita, joista haaveilee, joita rakastaa ja jotka tekevät sinusta juuri sinun. Sinun täytyy opiskella juuri niin kauan kuin unelma ammatin löytäminen vaatii. Täytyy elää hetkessä ja antaa virran viedä, tulee nauttia joka hetkestä niin, että se voisi olla viimeinen, joskus se vielä on viimeinen. Käymme tuon saman keskustelun, aina sanasta sanaan samalla lailla, joka yö. Kaikki ilmeemme, eleemme, huokauksemme ovat aina samanlaisia. Tämä on kuin katsoisi saman elokuvan yhä uudelleen ja uudelleen, mikään ei muutu.

                             Kesken keskustelumme, jonka käymme yhä uudelleen ja uudelleen, joka yö, maa alkaa järistä, taivas muuttuu verenpunaiseksi, mustat pilvet tekevät siitä entistä uhkaavamman näköisen ja ennen kuin huomaamme maa jalkojemme alla alkaa repeytyä. Yritämme pitää toisistamme kiinni viimeiseen asti. Yritämme pysyä samalla puolella, mutta joka kerta kun luulemme onnistuneen pysymään yhdessä, maa repeää uudelleen. Lopulta meille ei jää muuta vaihtoehtoa kuin päästää toisistamme irti ja huutaa toistemme nimeä omilta puoliltamme, muuten olisit pudonnut alas ja korkealta olisitkin pudonnut. Miten sitten olisin voinut jatkaa elämää? Elämää ilman sinua, lopullisesti ilman sinua. Juuri kun olen lohduttautunut siihen ajatukseen, että tiedän sinun yhä olevan jossain tuolla, jossain kaukana, mutta silti elossa, sinä yrität hypätä samalle puolelle vaikka matka on aivan liian pitkä. Yritän estää sinua, mutta myöhäistä. Näen hidastetusti kuinka hyppysi on epäonnistumassa, et tule pääsemään toiselle puolelle. Olen jo vaipunut epätoivoon, olen luhistunut kasaan, silmistäni valuu kyyneleitä puron tapaan. Turhaan yritän enää edes peitellä niitä, turhaan yritän uskotella itselleni pärjääväni. Sinä olet jo mennyttä, minulla ei enää ole sinua, fyysisesti. Säilyt tietenkin mielessäni, muistoissani, mutta kuinka pysytyn enää iloita mistään, kun kaikki mitä teen, aina mihin menenkin, muistuttaa minua sinusta. Olen toivoton ja suunnittelen jo omaa kuolemaani, millään ei ole enää väliä. Alan käymään yhteisiä muistojamme läpi, haluan nähdä ja kokea kaiken vielä kerran ja sitten voi jättää hyvästit.

                             Mutta juuri ennen kuin olisit tippunut syvään kuiluun, suoraa maan sisuksiin, saat kiinni reunasta. Sinulla on vielä mahdollisuus. Syöksyn luoksesi, teen mitä vain, että pelastut. Ojennan käteni ja sinä tartut siihen, pari kertaa otteesi lipsahtaa otteestani, pari kertaa olen taas täysin varma että menetän sinut, lopullisesti, taas. Viimeisen kerran kun otteesi lipsahtaa otteestani minä herään ennen kuin se on täysin irronnut. Aina sama kohta, tismalleen samat kohta. Olen aina hiestä märkänä ja hengästynyt. Huomaan joka kerta itkeneeni ja puristaneeni rystyseni valkoisiksi. Alan kyllästyä tähän, menetän voimani, en jaksa enää kauaa. Haluan tämän loppuvan, vaikka se ehkä merkitseekin sitä, että menetän otteeni sinusta, lopullisesti, mutta minä en vain yksinkertaisesti jaksa käydä tätä läpi yhä uudestaan ja uudestaan. Tarvitsen unta jaksaakseni käydä läpi nämä muutkin haasteet jotka tulevat eteeni. Sinä olet vain yksi osa elämääni, varsin merkittävä osa, mutta silti vain yksi monista. Täytyy osata lopettaa oikeaan aikaan, muuten huomaa olevansa aivan yksin tässä kylmässä maailmassa.

"Mitä mieltä sinä olet siitä?"

Minulta on kysytty moneen otteeseen, ”Miltä tuntuu kun isäsi ja Hannele menevät naimisiin?”. Olen aina vastannut, sen ihmeempiä miettimättä, että onhan sitä jo hetki odotettukin. Vasta nyt olen alkanut miettimään asiaa syvemmin. Miten se muuttaakaan elämääni? Miltä äidistäni tuntuu? Mitä minä todella ajattelen? En tosiaan osaa vieläkään sanoa siihen juuri mitään, vaikka olen miettinyt pääni puhki jo tuhanteen otteeseen.  Mitä mietin silloin kun sain tietää, että hetki jolloin isäni ja Hannele sanovat toisillensa tahdon koittaa joskus? Yritän muistella, mutta turhaan. Vain yksi asia herättää minussa jonkinlaisia tuntemuksia ja sekin on se, että Hannele ottaa meidän sukunimemme. Se tuntuu hieman häiritsevältä. Tuntuu kuin, joku tunkeutuisi meidän sukuumme. Ja niinhän se periaatteessa onkin, mutta tunteutua on aivan väärä sana tähän tilanteeseen. Olenko minä sitten oikeasti niin sujut tämän, näin suuren ja elämää mullistavan asian kanssa, vai yritänkö peitteillä oikeita tunteita ja ajatuksiani, jopa itseltäni? Olen alusta asti pitänyt Hannelesta, ja ihan syystäkin. Hannele on ihana ja avoin ihminen, jolle on todella helppo jutella kaikesta mitä mielessä liikkuukaan, joskus ehkä pelottavankin helppoa. Mutta johtuuko se vain minusta ja minun luonteestani? Saanhan sentään juttua aikaiseksi lähes minkälaisen ihmisen kanssa vain. Kukaan ei voi kyllä kieltää sitä ilmiselvää totuutta etteivätkö Hannele ja isä sopivat toisilleen yhtä hyvin kuin kukat ampiaisille.

Mutta miksi sitten äitini ja isäni eivät sopineet toisillensa samalla tavalla? Tuota kysymystä miettimästä olen usein itseni löytänyt ja nyt olen vihdoin löytänyt vastauksen. Äitini pelkää rakkautta enemmän kuin mitään tässä maailmassa. Se, jos mikä, on todella surullista. Isäni nimittäin rakasti äitiäni enemmän kuin ketään vielä 10 vuotta sitten, mutta äitini vain pelkäsi. Isäni olisi halunnut rakentaa meille oman kodin ja perustaa oikeasti perheen, mutta äitini vain kauhisteli, ettei sellaista voisi tehdä, kun tilanne ei ole tarpeeksi vakaa. Onko mikään tilanne loppujen lopuksi koskaan tarpeeksi vakaa? Aina se on kallellaan suuntaan tai toiseen, toisinaan vain vähän enemmän ja toisinaan taas vähän vähemmän. Yksi asia on kuitenkin varma, ei elämä murehtimalla parane. Se paranee vain, jos päätät olla murehtimatta liikoja. Sillä murehtiminen vie vain voimia eikä silloin jaksa enää iloita elämästä. Jossain vaiheessa huomaat olevasi masentunut ja toivoton, etkä näe niitä monia hyviä asioita, jotka ovat aivan silmiesi edessä.

Olen miettinyt myös moneen otteeseen millaista elämäni olisi, jos isäni ja äitini eivät olisi koskaan eronneet. Kävisinkö niin paljon rakkaalla kotipaikka kunnallani kuin mitä nyt käyn? Olisinko koskaan tutustunut niihin ihmisiin, jotka ovat muokanneet minua ihmisenä tällaiseksi kuin mitä olen nyt? Olisinko yhtä vahva ja onnellinen? En, vastaan kaikkiin en. Oikeastaan, isäni ja äitini erohan on vain rikastuttanut elämääni. Olen saanut toisen kodin, meidän perheemme on aivan valtava ja se tuo paljon turvaa. Olen tutustunut aivan uusiin ihmisiin, olen saanut paljon hienoja mahdollisuuksia elämääni, joita en olisi saanut ilman isäni muuttoa takaisin Lappiin. Lisäksi isäni on saanut onnellisen parisuhteen, ja kohta avioliiton, josta hän olisi jäänyt paitsi äitini kanssa. Toki suren yhä välillä sitä, mitä jouduimme perheessämme käymään läpi kun vanhempani erosivat, mutta aika parantaa haavat ja kultaa muistot. En ole juurikaan puhunut siitä mitä jouduin käymään läpi ala-asteella vanhempieni eron takia, ja sen takia itken aina kun edes ajattelen sitä aikaa. Olen oikeastaan vasta nyt, vasta tämän kohtalokkaan kysymyksen ”Mitä mieltä sinä siitä olet?” jälkeen, olen alkanut edes käymään läpi ala-asteen vuosiani ja vastaamaan niihin moniin kysymyksiin, mitä silloin pääni sisällä liikkui, mutta joihin en halunnut saada vastauksia. Vasta nyt olen tarpeeksi vahva käymään nämä ajat läpi.

Nyt, olen valmis antamaan vastauksen tähän kysymykseen ”Mitä mieltä olet?”. En vain vastaa, että johan sitä ollaan odotettu. Vaan kerron, mitä mieltä oikeasti olen siitä. Minusta se on hienoa, mutta samalla kuitenkin haikeaa, sillä se sulkee yhden oven ja avaa toisen oven. Elämä jatkaa eteenpäin ja meidän on liikuttava sen mukana. Olen iloinen isäni ja Hannelen, josta tulee kohta virallisesti äitipuoleni, puolesta, olen iloinen itseni ja lähimmäisteni puolesta. Toivon myös, että äitinikin voisi olla onnellinen heidän, meidän kaikkien, puolesta. Toivon, että äitinikin voisi löytää vielä joskus samanlaisen onnen, kuin mitä isäni on löytänyt.

…Ja tätä kaikkea miettiessäni, minä vain toivoisin, että sinä voisit olla täällä, vierelläni ja tukenani, mutta sitä ei tule kuitenkaan koskaan tapahtumaan, joten nyt olisi vain helpompi koittaa irrottaa ja sanoa hyvästi….