"Mitä mieltä sinä olet siitä?"

Minulta on kysytty moneen otteeseen, ”Miltä tuntuu kun isäsi ja Hannele menevät naimisiin?”. Olen aina vastannut, sen ihmeempiä miettimättä, että onhan sitä jo hetki odotettukin. Vasta nyt olen alkanut miettimään asiaa syvemmin. Miten se muuttaakaan elämääni? Miltä äidistäni tuntuu? Mitä minä todella ajattelen? En tosiaan osaa vieläkään sanoa siihen juuri mitään, vaikka olen miettinyt pääni puhki jo tuhanteen otteeseen.  Mitä mietin silloin kun sain tietää, että hetki jolloin isäni ja Hannele sanovat toisillensa tahdon koittaa joskus? Yritän muistella, mutta turhaan. Vain yksi asia herättää minussa jonkinlaisia tuntemuksia ja sekin on se, että Hannele ottaa meidän sukunimemme. Se tuntuu hieman häiritsevältä. Tuntuu kuin, joku tunkeutuisi meidän sukuumme. Ja niinhän se periaatteessa onkin, mutta tunteutua on aivan väärä sana tähän tilanteeseen. Olenko minä sitten oikeasti niin sujut tämän, näin suuren ja elämää mullistavan asian kanssa, vai yritänkö peitteillä oikeita tunteita ja ajatuksiani, jopa itseltäni? Olen alusta asti pitänyt Hannelesta, ja ihan syystäkin. Hannele on ihana ja avoin ihminen, jolle on todella helppo jutella kaikesta mitä mielessä liikkuukaan, joskus ehkä pelottavankin helppoa. Mutta johtuuko se vain minusta ja minun luonteestani? Saanhan sentään juttua aikaiseksi lähes minkälaisen ihmisen kanssa vain. Kukaan ei voi kyllä kieltää sitä ilmiselvää totuutta etteivätkö Hannele ja isä sopivat toisilleen yhtä hyvin kuin kukat ampiaisille.

Mutta miksi sitten äitini ja isäni eivät sopineet toisillensa samalla tavalla? Tuota kysymystä miettimästä olen usein itseni löytänyt ja nyt olen vihdoin löytänyt vastauksen. Äitini pelkää rakkautta enemmän kuin mitään tässä maailmassa. Se, jos mikä, on todella surullista. Isäni nimittäin rakasti äitiäni enemmän kuin ketään vielä 10 vuotta sitten, mutta äitini vain pelkäsi. Isäni olisi halunnut rakentaa meille oman kodin ja perustaa oikeasti perheen, mutta äitini vain kauhisteli, ettei sellaista voisi tehdä, kun tilanne ei ole tarpeeksi vakaa. Onko mikään tilanne loppujen lopuksi koskaan tarpeeksi vakaa? Aina se on kallellaan suuntaan tai toiseen, toisinaan vain vähän enemmän ja toisinaan taas vähän vähemmän. Yksi asia on kuitenkin varma, ei elämä murehtimalla parane. Se paranee vain, jos päätät olla murehtimatta liikoja. Sillä murehtiminen vie vain voimia eikä silloin jaksa enää iloita elämästä. Jossain vaiheessa huomaat olevasi masentunut ja toivoton, etkä näe niitä monia hyviä asioita, jotka ovat aivan silmiesi edessä.

Olen miettinyt myös moneen otteeseen millaista elämäni olisi, jos isäni ja äitini eivät olisi koskaan eronneet. Kävisinkö niin paljon rakkaalla kotipaikka kunnallani kuin mitä nyt käyn? Olisinko koskaan tutustunut niihin ihmisiin, jotka ovat muokanneet minua ihmisenä tällaiseksi kuin mitä olen nyt? Olisinko yhtä vahva ja onnellinen? En, vastaan kaikkiin en. Oikeastaan, isäni ja äitini erohan on vain rikastuttanut elämääni. Olen saanut toisen kodin, meidän perheemme on aivan valtava ja se tuo paljon turvaa. Olen tutustunut aivan uusiin ihmisiin, olen saanut paljon hienoja mahdollisuuksia elämääni, joita en olisi saanut ilman isäni muuttoa takaisin Lappiin. Lisäksi isäni on saanut onnellisen parisuhteen, ja kohta avioliiton, josta hän olisi jäänyt paitsi äitini kanssa. Toki suren yhä välillä sitä, mitä jouduimme perheessämme käymään läpi kun vanhempani erosivat, mutta aika parantaa haavat ja kultaa muistot. En ole juurikaan puhunut siitä mitä jouduin käymään läpi ala-asteella vanhempieni eron takia, ja sen takia itken aina kun edes ajattelen sitä aikaa. Olen oikeastaan vasta nyt, vasta tämän kohtalokkaan kysymyksen ”Mitä mieltä sinä siitä olet?” jälkeen, olen alkanut edes käymään läpi ala-asteen vuosiani ja vastaamaan niihin moniin kysymyksiin, mitä silloin pääni sisällä liikkui, mutta joihin en halunnut saada vastauksia. Vasta nyt olen tarpeeksi vahva käymään nämä ajat läpi.

Nyt, olen valmis antamaan vastauksen tähän kysymykseen ”Mitä mieltä olet?”. En vain vastaa, että johan sitä ollaan odotettu. Vaan kerron, mitä mieltä oikeasti olen siitä. Minusta se on hienoa, mutta samalla kuitenkin haikeaa, sillä se sulkee yhden oven ja avaa toisen oven. Elämä jatkaa eteenpäin ja meidän on liikuttava sen mukana. Olen iloinen isäni ja Hannelen, josta tulee kohta virallisesti äitipuoleni, puolesta, olen iloinen itseni ja lähimmäisteni puolesta. Toivon myös, että äitinikin voisi olla onnellinen heidän, meidän kaikkien, puolesta. Toivon, että äitinikin voisi löytää vielä joskus samanlaisen onnen, kuin mitä isäni on löytänyt.

…Ja tätä kaikkea miettiessäni, minä vain toivoisin, että sinä voisit olla täällä, vierelläni ja tukenani, mutta sitä ei tule kuitenkaan koskaan tapahtumaan, joten nyt olisi vain helpompi koittaa irrottaa ja sanoa hyvästi….