Sattuma

Kuusi vuotta. Se on hyvin pitkä aika, noin kolmas osa elämästäni.  Siihen sisältyy paljon iloa ja surua, vihaa ja rakkautta. Kuusi vuotta sitten olin 13-vuotias tyttö, nolo sellainen. Valtava häpeän aalto syöksyy lävitseni kun muistelen tuota aika, itseäni 13-vuotiaana. Tuohon aikaan olin kokenut paljon muutoksia varsin lyhyessä ajassa.

                             Noin kuusi vuotta sitten isäni oli löytänyt äitipuoleni ja he olivat muuttaneet saman katon alle. He olivat jo kihloissa ja aloittaneet rakentamaan taloa. Isohko talo nousi saareen hitaasti, mutta varmasti. ”Tuola mie tuun joskus asumaa” ajattelin kun ensimmäisen kerran näin talon valmiina. Sain valita värit vierashuoneeseen, minun huoneeseen. ”Sininen ja harmaa” sanoi, mutta äitipuoleni valitsi harmaan tilalle mokan sävyisen ruskean. Ei sillä, ne sopivat hyvin yhteen. Perheeni oli kasvanut kolmella, sukuni 30:llä. Nämä olivat suuria muutoksia 13-vuotiaalle, itseään etsivälle, tytölle.

                             Kuusi vuotta sitten kesällä olin tapani mukaan isäni luona pohjoisessa. Isäni oli ilmoittanut minut jollekin leirille. En tuntenut sieltä ketään. Olin samaan aikaan innoissani ja peloissani leiristä. Tiesin saavani uusia kavereita, ehkä jopa ystäviä, tuolta leiriltä, mutta samaan aikaan pelkäsin, ettei kukaan pidäkään minusta, että olisin aivan yksin.

                             Oli kohtalon päivä. Heräsin aamulla ja isäni lähti viemään minua leiripaikalle. Olin koko matkan aivan hiljaa. ”Tajuaakoha isi että mua jännittää vitusti liikaa?” mietin, kun isänikään ei sanonut sanaakaan. Olimme aivan hiljaa. Olimme perillä. Katsoin paikkaa hetken auton ikkunasta ja ajattelin että eiköhän kaikki mene aivan hyvin. Nousin hitaasti autosta ja lähdin kävelemään kohti ovea. Pari kertaa olisin halunnut kääntyä ja juosta takaisin autoon, mutta isäni oli jo lähtenyt. Ei auttanut muu kuin astua sisään. Sisällä oli jo monta muutakin leiriläistä. Kaikilla näkyi olevan edes yksi kaveri. Olin yksin.

                             ”Hei ! Mie olen Linda !”, kuului ystävällinen ääni selkäni takaa. Käännyin hitaasti katsomaan kuka äänen takana oli. Takanani seisoi minua paljon pitempi tyttö, jolla oli valtavan kiharat hiukset. Tyttö hymyili minulle. Katsoin hetken ympärille, hänkin oli yksin. ”Hei, mie oon Iiris,” uskalsin vihdoin vastata. Siitä se sitten alkoi, ystävyys nimittäin. Kotimatkalla en tosiaankaan ollut hiljaa. Puhuin kuin papupata. Isäni nauroi minulle.

                             Tutustuin leirin aikana moniin uusiin ihmisiin. Juoksimme Lindan kanssa pitkin käytäviä, puhuimme pojista, piirsimme vihkooni ja nauroimme todella paljon. Muistan tuon leirin melkein kuin eilisen. Meillä oli hauskaa. Sinäkin olit siellä. Olin kiinnostunut sinusta, tajusin sen vain aivan liian myöhään. Ollessasi ystäviesi kanssa vittuilit minulle ja kaikille muillekin. Mutta kun olit yksin olit mukava, todella mukava. Sinun ruskeat silmäsi jäivät syvälle mieleeni hymysi kanssa ja siellä ne ovat vieläkin. Leiri kuitenkin loppui ja yhteydet katkesivat, kaikkien muiden kanssa paitsi Lindan.

                             Mennään muutama kuukausi eteenpäin. Olin jo täyttänyt 14, olin onnellinen. Mutta sitten tapahtui jotain odottamatonta. Olin tapani mukaan galleriassa. Juttelin kavereitteni kanssa ja kuin salama kirkkaalta taivaalta olen sinun profiilissasi ja katson kuvaasi hämmentyneenä. En osaa käsitellä tapahtunutta. En tiedä pitäisikö minun olla iloisesti yllättynyt vai pelkästään hämmentynyt. Tuijotan vain kuvaasi. ”Mitä mun pitäis tehä? Laittaa viestii vai antaa vaa olla?” pähkäilin seuraavaa siirtoani.

                             Parin päivän päästä laitoin sinulle viestiä. En tiedä vieläkään oliko se virhe, mutta aloimme jutella. Juttelimme varsin paljon, ja melkein päivittäin. Kanssasi oli mukava jutella ja juttelimme kaikesta maan ja taivaan välillä. En tiedä sinusta, mutta minä aloin lopulta kiinnostua sinusta. Jotain kuitenkin tapahtui, ja emme enää jutelleet. Emme edes lyhyitä hyvin tylyjä keskusteluja, se vain loppui. Ikään kuin tikku olisi katkennut, niin se loppui. Aluksi olin surullinen tästä, mutta lopulta unohdin sinut.

                             Nyt olemme nykyhetkessä. Olen 19-vuotias, identiteetti kriisissä lojuva tyttö, nuori aikuinen. Asun taas pohjoisessa, siinä talossa minkä isäni ja äitipuoleni rakensivat saareen, siinä talossa, jossa sanoin kerran vielä asuvani. Huoneessani on siniset ja mokan väriset seinät. Muistan aina mokan väriseen seiniin katsoessani, että halusin niiden olevan harmaan, ei mokan väriset.

                             Eräänä päivänä olin kaupungilla kaverini kanssa, olimme kahvilla meidän vakio kahvilassa. Jälleen kerran kuin salama kirkkaalta taivaalta olit viereisessä pöydässä. Tunnistin sinut saman tien. Sinun ruskeat silmät ja niin loistava hymy paljasti sinut. En tahtonut aluksi uskoa, että se olit sinä. En taaskaan tiennyt miten tilanteeseen tulisi suhtautua, mitä minun tulisi nyt tehdä. Et varmasti tunnista minua. Ei kukaan tunnistaisi kuuden vuoden jälkeen. Vuosikin on aivan liian pitkä aika. Pohtiessani seuraavaa liikettäni sait puhelun ja lähdit pois. Lopputulos: Ei seuraavaa liikettä.

                             En saanut sinua mielestäni koko päivänä. Olen käynyt viimeisen kuuden vuoden ajan vähintään kolme kertaa vuodessa täällä, enkä ole kertaakaan aikaisemmin törmännyt sinuun kaupungilla. Nyt kun muutin tänne takaisin törmäsin sinuun välittömästi, en tosin kirjaimellisesti, ainoastaan kuvainnollisesti.  En ymmärrä, en vain ymmärrä…

                             Jouduin menemään seuraavan päivänä uudestaan kaupunkiin. Olin kuskina isälleni, jolla oli leikattu polvi eikä tämän takia voinut ajaa. Vietyäni isäni lääkäriin menin itse käymään Citymarketissa. Minulla oli tehnyt jo viikon verran mieli irtokarkkeja, joten kävelin suoraan irtokarkki hyllylle. ”Täälä on paljon parempi valikoima, ku etelässä...”, mietin lappaessani karkkeja pussiin. Lapattuani tarpeeksi karkkia pussiini menin punnitsemaan pussin. Saatuani hintalapun koneesta käännyin ottamaan juomista takanani olevalta hyllyltä ja melkein törmäsin sinuun, tällä kertaa kirjaimellisesti. Juominen sai jäädä ja lähdin nopeasti kassoja kohti.  Tunsin itseni jälleen 13-vuotiaaksi noloksi itseään etsiväksi tytöksi ja halusin vain vajota maan alle.

We are young

”Give me a second I, I need to get my story straight…” kuuluu radiosta. Isäni käynnisti juuri auton ja kyyneleet alkoivat virrata silmistäni. Yritin pidätellä niitä, peitellä niitä. Äitinikin itki. En muista milloin viimeksi näin hänen itkevän. Mietin miksi minä itkin. Enhän minä itke, ainakaan julkisesti. Ai miksi en ? Se ei ole kaunista katseltavaa, siksi. Sitä paitsi lähdin vapaaehtoisesti. Minun ei ollut pakko, halusin vain vaihtaa maisemaa. Kaipasin pohjoiseen liian paljon.

                             ”My friends are in the bathroom getting higher than the Empire State…” kappale jatkui. Tämä oli meidän laulu. Ei, se ON meidän laulu. Mikään ei poisto sitä, mikään ei poisto meitä. Tämä kappale sisältää niin paljon muistoja ja kyyneleeni alkavat valuva yhä vuolaammin. Niiden pidättely käy kokoajan vain vaikeammaksi. Mitä pidemmälle kappale jatkui, sitä enemmän itkin. Lopulta vain hajosin. En voinut enää pidätellä, annoin kaiken vain tulla.

                             ”My lover she’s waiting for me just across the bar, my seat’s been taken by some sunglasses asking ‘bout a scar….” Muistin abiristeilyn, penkkarit, synttärini, tulosten julkistamiset, kaiken. Tuo kappale, se on ollut mukana monessa ja aivan kaikessa. Se vain on yksinkertaisesti meidän laulu. Se on yksi niistä asioista mikä yhdistää meitä ja pitää meidät yhdessä.

                             ”Tonight, We are young. So let’s set the world on fire, we can burn brighter that the sun.” Jos joku kysyy minulta meistä, teistä, my buddys, siteeraan tuota kohtaa meidän laulusta. Se kertoo kaiken. Hienoa toki olisi, jos en alkaisi itkemään joka kerta, mutta kaikkea ei voi saada. Kyyneleet toki kertovat sen, että välitän, enkä koskaan päästä irti. Tieto siitä, että näemmä taas helpottaa oloani. Se että juttelemme päivittäin helpottaa lisää. Se että kuuntelen meidän kappaletta päivittäin saa minut itkemään, mutta ei sillä väliä.

                             Tämä on muutos, jonka me kaikki koemme. Muutamme eri paikka kunnille, ennemmin tai myöhemmin, jotkut ehkä yhdessä samalle paikkakunnalle, toiset taas aivan ventovieraaseen. Meidän porukka hajoaa lopulta ympäri maita ja mantuja, minä nyt satuin aloittamaan tämän ketjureaktion.  Meillä on kuitenkin jotain mikä on ja pysyy, ystävyys.

”Tonight….”