Olen miettinyt, yrittänyt, aloittanut, miettinyt uudelleen,
mutta en ole saanut kuitenkaan mitään aikaiseksi. Asiaa ei ole ollut tai sitä
on ollut liikaa, ei ole tiennyt mistä aloittaisi, mitä sitten oikeasti sanoisi.
Paljon on tapahtunut lyhyessä ajassa. Olen ollut aina menossa, milloin missäkin.
En ole pysynyt paikoillani. Paljon on vielä luvassa, eikä hengähdys tauolle ole
tilaa, levähdyspaikkaa ei ole näkyvissä.
Ehkä
kehoni osittain yrittää huutaa minulle, että helvetti soikoon pysähdy nyt
hetkeksi! Ei aina tarvitse olla menossa, kuin tuli perseen alla. Ongelman tästä
tekee se, etten vain yksinkertaisesti voi pysähtyä. En voi antaa itseni levätä.
En pääsisi siitä enää ylös. En jaksaisi. Painovoiman vastustaminen olisi vain
liian vaikeaa. En myöskään haluaisi lopettaa, levätä. Liian paljon kaikkea mitä
haluaisin tehdä ja aikaa on aivan liian vähän siihen kaikkeen.
Pitkästä
aikaa olin kuitenkin itseäni fiksumpi. Annoin periksi. Pakotin itseni lepäämään
ja jätin kaiken turhan pois, annoin itseni vain olla. Otin rennosti, olin
ystävieni kanssa. Nautin siitä, ettei minun tarvinnut nousta kesken unien,
siitä ettei minun tarvinnut juosta paikasta toiseen ja taas kolmanteen.
Korjasin itseäni.
Nyt
jaksan taas. Nyt pystyn nauttimaan tulevasta Saksan reissusta, ottaa kaiken
ilon irti ilman että yskisin keuhkojani pihalle ja vetäisin nappia jaksaakseni.
Nyt on ihana mennä viettämään laatuaikaa kummityttöni ja siskoni kanssa heti
kun pääsen takaisin Suomeen. Sen jälkeen voin hyvillä mielin mennä takaisin
Pohjoiseen ja kertoa kaikille mitä kaikkea viimeisten kahdeksan viikon aikana
olikaan tapahtunut. Lisäksi, ja mikä tärkeintä, minulla on voimia aloittaa
uudessa koulussa, ottaa uudet haasteet vastaan, tutustua uusiin ihmisiin.
Pääsen toteuttamaan haaveitani Lapin yliopistossa, taiteiden tiedekunnassa.
