Mikä olisi neuvoksi ?

En löydä oikeita sanoja. Olen liian innoissani, liian hämmentynyt sanomaan muuta kuin afvikmc, joka ei oikeastaan meinaa yhtään mitään. Siinä on vain epämääräisiä kirjaimia kirjainten perään. Tarkemmin ajatteletuani minun ei edes tarvitse, nuo epämääräiset kirjaimet kertovat kaiken mitä tarvitsee. Ajatukseni ovat niin solmussa etteivät kirjaimetkaan löydä oikeille paikoille muodostaakseen jonkin oikean, merkityksellisen, sanan. Toki kuumeellanikin on oma osansa tässäkin, mutta pääasiassa se olet sinä. Kuten eräs ystäväni sanoi, pompit taas silmilleni, enkä osaa ottaa härkää sarvista. Olet tehnyt tätä jo kauan, siis todella kauan, varmaankin kolmisen vuotta ja vielä pitempään olen ollut ihastunut sinuun. Luoja, että olen tykännyt sinusta pitkään. Tämä on luultavasti jo jonkin sortin ennätys. ”Tykänny tästä vastakkaisesta sukupuolen edustajasta näin ja näin monta vuotta saamatta mitään aikaan”, olisihan sekin jonkin lainen titteli. Hetkonen, sillehän on oikea nimikin, SÄÄLITTÄVÄ. Kyllä, olen säälittävä. En edes tiedä onko tässä enää mitään järkeä, mutta en voi näille typerille tunteilleni, jotka pilaavat usein kaiken ja ovat aivan turhia, mitään. Ne ovat sokaisseet minut kaikelta, enkä ole löytänyt opaskoiraani pitkiin aikoihin, lähtenyt karkuun saatana, mutta joku on antanut minulle kepin ja sanonut, käytä tätä. Haluan koirani takaisin, ajattelen, mutta tämä riittäköön sokeudestani. Palataan sinuun ja siihen mitä olet saanut aikaiseksi ihan vain olemassa olollasi.

                      On aikoja, kun sinusta ei kuulu yksinkertaisesti mitään, ihan kuin maa olisi sinut nielaissut, mutta sitten ykskaks oletkin taas joka puoella. Olet facebookissa etusivullani, tykkäät ja kommentoit tilojani, tulet vastaan kaikkialla minne ikinä menenkin, kaikki puhuvat sinusta ja joka kerta saat minut hukkaamaan keppini, juuri kun olen saanut siitä kunnon otteen. Aluksi se on jopa ihanaa, juoksentelen vaaleanpunaisissa pilvilinnoissa ja olet siellä kanssani, olet prinssini, mutta sitten joku tulee ja puhkaisee kuplani ja olet taas kadonnut, puf. Maailmani muuttuu sekunnin sadasosissa pikimustaksi ja raskaaksi kannatella. Menee todella kauan, että se palautuu jälleen normaaliksi ja sitten jälleen, aivan ykskaks olet taas siinä pomppimassa silmilleni. Se on todella raskasta ja puuduttavaa, enkä jaksaisi sitä enää.

                      Olen rukoillut merkkejä, monesti. Ovatko nämä niitä? Jos on niin Jumalamme on varsin ilkeä persoona, sillä hän tietää varsin hyvin, että olen näiden asioiden kanssa varsin huono. Peukaloni vaihtaa nopeasti paikkansa keskelle kämmentä, jos minun tulisi tehdä jotain sen eteen että joku kiinnostuisi minusta. Pitäisikö minun ottaa sitä perkeleen härkää sarvista ja tehdä tälle asialle nyt jotain? Haluanko minä? Pelkään, että olen vain kuvitellut kaiken, takertunut aivan turhiin asioihin ja luullut niiden olevan jotain mystisiä merkkejä, luullut että välität. Luullut että huomaat minut. Toisaalta pelkään sitä, että kusen kaiken, möläyttelen jotain typeriä sammakoita suustani, etkä enää halua puhua minulle, vaihdat toiselle puolelle tietä kun tulen sinua vastaan, häviäisit elämästäni lopullisesti. Sitä, jos mitä, en halua. Toisaalta pelkään sitä, että menetän kiinnostukseni, kun saan tietää, että olet samalla tavalla kiinnostunut minusta. Ikään kuin olisit kielletty hedelmä, niin mystinen ja kiehtova, mutta kun muutut sallituksi muutut tavalliseksi ja tylsäksi. Menetät sen mystisen hehkun joka sinut ympäröi ja johon olen niin lumoutunut. Kaikki se työ minkä olen silloin sinun eteesi tehnyt onkin turhaa ja minun täytyisi satuttaa sinua, sitäkään en tahdo. En tiedä mitä tehdä! En osaa itse tehdä mitään, mutta sinun siirtosi odottaminen vie minulta järjen. Olen patti tilanteessa josta en tahdo päästä pois.