Tunteeni
vaihtelevat häpeän ja pettymyksen välillä, mutta pääasiassa tunnen valtavaa
ahdistusta. En saa aikaiseksi mitään. Haluaisin vain vajota maan alle ja tulla
sieltä pois vasta kun tämä tunteiden kanssa kamppailu olisi ohi. Luulin
päässeeni jo yli ongelmista, jotka saivat minut öisin itkemään itseni uneen.
Luulin että voisin taas hymyillä, olla aidosti onnellinen, mutta eihän se
koskaan mene niin. Aina tulee joku ja olen taas aivan hajalla. Mutta eihän
kukaan sitä huomaa, eihän? Kaikki näkevät vain omituisen, aina iloisen
persoonan, joka ei välitä stressata mistään. Ihmisen, joka elää ”kyllä kaikki vielä järjestyy”-periaatteella. Se olin minä, enne tätä. Nyt olen vain kangastus siitä, hyvin todellinen
kangastus. Valehtelen niin hyvin voivani hyvin, että itsekin aina välillä uskon
siihen. Kuinka kukaan voisi siis huomata pahan oloni, jos en huomaa sitä aina
itsekkään?
Todellisuudessa kaipaisin
vain sitä että joku tulisi kysymään minulta onko kaikki hyvin, eikä luovuttaisi
ennen kuin itken ja kerron miten todellisuudessa voin. Toisaalta en halua
avautua kenellekään, koska en halua antaa muille lisä taakkaa siitä, että minä
en voi hyvin. Näytän kaikille olevani vahva, yritän olla vahva, mutta
todellisuudessa olen heikko ja kaikki voimani menevät siihen, että pidän
kulissia yllä. Voimani eivät vain yksinkertaisesti riitä muuhun.
Valtavan stressin,
ahdistuksen, ikävän, kulissin ylläpidon, kaiken tämän lisäksi pitäisi oppia
tuntemaan itsensä. Siitähän tämä kaikki oikeastaan lähtikin. Siitä typerästä
kysymyksestä ”Mitä
mieltä sinä olet siitä?”. Sen jälkeen aloin kelaamaan niitä vaikeita aikoja etsiäkseni vastauksia. Aloin
tutustumaan itseeni ”miksi olen tällainen mikä olen?”. Aloin löytämään vastauksia, mutta
aina yhden vastauksen myötä avautui kymmenen uutta kysymystä. Juuri kun aloin
tuntemaan itseni olin mennyt niin solmuun, että olin jälleen samassa pisteessä;
en tunne itseäni.
Ikään kuin kaupan päälle
sisäiset tunteeni ovat eläneet viimeisen vuoden ajan täysin omaa elämää ja se
johtaa sinuun. Ihan kuin pääni ei olisi muutenkin jo tarpeeksi sekaisin. Reilu
vuosi sitten en edes ajatellut sinua enään muutaku tuttuna, mutta sitten
alkoivat omituiset intuitiot. Mitkä ihmeen intuitiot? No minäpä kerron. Oli
aivan normaali lauantai-ilta ja olin menossa kavereitteni kanssa syömään.
Matkalla sisälläni olevat perhoset alkoivat liidellä vatsassani ja herättivät
sisälläni sen saman tunteen mikä on mahan pojassa kun olet tapaamassa henkilön,
josta olet todella, todella, kiinnostunut. Hämmennyin tästä varsin paljon sillä
ei ollut ketään tällaista henkilöä sillä hetkellä. Ajattelin olevani vain niin
väsynyt että en hallitse tunteitani. Lisää hämmennyin kun sinä olit samassa paikassa
kuin me ja sinut nähdessäni tunne sisälläni vain voimistui. Ajattelin sen
olevan vain epämääräistä sattumaa, mutta kun tämä tunne tuli aina vain
uudelleen ja aina yhä uudelleen törmäsin sinuun, aloin pohtimaan olisiko
kohtalo pistänyt sormensa peliin.
Aloin toimia, tai ainakin
luulin toimivani, mutta mikään ei tuntumut toimivan. Kaikki tuntuu vain niin
vaikealta ja halusin vain jänistää kaikesta koko ajan. Se alkaa syömään minua
sisältä päin. En vain uskalla tehdä mitään niin radikaalia että saisin suoran
vastauksen. Olen säälittävä, olen ymmärtänyt sen kyllä näiden vuosien aikana. On kyllä varsin vaikeaa olla rohkea, jos on niin suuressa solmussa itsensä
kanssa, kuin mitä minä olen. Olen yrittänyt tulkita sinua. Sitä miten katsot
minua, miten puhut minulle, miten suhtaudut minuun kun näemme, mutta annat
hyvin ristiriitaisia viestejä, enkä ole saanut sinusta mitään irti. Jos vain
saisin jollakin tapaa tietää mitä ajattelet minusta, olisi tämä paljon
helpompaa.
Toi viimenen kappale oli kun mun elämästä :( kyl me pärjätää Irwi<3 usko pois! :3
VastaaPoistaMe pärjätää ! ;)
Poista