Katselen mietteliäästi huoneeni kattoa välillä vilkaisten kelloa. Viisi tuntia enää. Mietin mitä huominen,
tai no tämä päivä, tuokaan tullessaan. Unettoman yön ainakin ensi töikseen. Onkohan
nukkumatista tullut juoppo? Aina joko myöhässä tai ei tule ollenakaan. Tiesin
kyllä heti herättyäni, kahden aikaan päivällä, että en tule nukkumaan tänä
yönä, joten turha siis syyttää nukkumattia. Pitikin
nukkua ne viiden tunnin päiväunet sunnuntaina. Miksei kukaan herättänyt
minua aikaisemmin? Edes oma äitini ei ollut vaivautunut moiseen vaikka tietää
etten nuku seuraavana yönä…Äh, antaa olla!
Mitäs
muuta tänään voisi tapahtua? Ainakin paluu arkeen on väistämätöntä. Joululomani
oli ruhtinaalliset kaksi viikkoa. Paluu arkeen kuulostaa samaan aikaan helvetin
ahdistavalta mutta silti niin mahtavalta ettei sanat riitä kuvaamaan sitä.
Ristiriitaista? Ehei, täysin normaalia minulle. Selvästi olisin halunnut jatkaa
lomaa vielä parilla päivällä ja vain nukkua, mutta toisaalta kaipaan rutiineja
joita voin sitten rikkoa. Lisäksi kaipaan ystäviäni. Oli ihana olla
Rovaniemellä siellä asuvien ystävieni ja isäni kanssa, lunta tuli joka päivä
lisää ja stressistä ei ollut tietoa. En
tosiaan tiedä mitään kauniimpaa kuin lumi sade. Voisin katsella sitä koko ajan.
Harmi että talvi loppuu kohta.
Viiden
tunnin päästä näen taas ystäväni. En malta odottaa sitä! Minulla on niin paljon
asiaa heille ja odotan innolla että saan kuulla heidän kuulumisensa. Yhteydet tähän
maailmaan voidaan siis taas avata. En tiedä milloin se tarkalleen alkoi, mutta
en ole osannut pitää mitään kontaktia ystäviini täällä jos olen Rovaniemellä.
Jossain vaiheessa en vain ollut enää koko ajan puhelin kädessä, kun olin
Rovaniemellä. Luultavasti tajusin, että nämä hetket ovat ainutlaatuisia, vaikka
niitä on varsin useita ollakseen ainutlaatuisia. Jokainen hetki isäni kanssa on
minulle kultaakin arvokkaampaa ja haluan ottaa niistä kaiken irti. En tiedä
ovatko ne nykyään tärkeämpiä välimatkan takia vai johtuuko se ihan vain siitä,
että olen isintyttö. En tosiaan pyydä ketään ymmärtämään yhteyden katkaisuani,
mutta sitä minä vain satun tekemään.
Tämä
päivä tuo mukanaan myös stressin. On tuonut jo. Minun tulisi palauttaa
tekstitaito tänään, enkä ole edes aloittanut sen kirjoittamista. Sen sijaan,
että kirjoittaisin tekstitaitoa, kirjoitan tätä. Toisaalta luet tätä monta
päivää myöhemmin, mutta se on vain pieni sivuseikka, joten olen jo palauttanut
sen. Tiedän kuitenkin jo mitä haluan tekstitaidossani sanoa! En vain osaa
aloittaa sitä. Se on ongelma, joka aiheuttaa valtavasti stressiä. Niin paljon,
että löin pääni terävään ja hyvin kovaan lipaston kulmaan ihan vain
turhautumisen takia. Istuin sitten seuraavat 20 minuuttia huoneeni lattialla
itkien ja kiroten kaikkea. Kirosin esimerkiksi tätä kyseistä kulmaa, jonka
takia minulla on nyt päässä todella kipeä kuhmu. Lisäksi kirosin Ally McBealin
ensimmäisen kauden loppumista ja toisen puuttumista.
Kerättyäni
itseni lattialta tulin sängylleni ja jäin tuijottamaan kattoa. Ensimmäiset
viisi minuuttia kirosin päässäni jomottavaa pattia, mutta sen jälkeen aloin
miettimään asioita, joululomaa, tulevaa koulupäivää, ystäviä, perhettä,
tulevaisuutta, tätä tekstiä. Nousin istumaan, kirjoittaminen onnistuu siten
paljon helpommin, ja etsin kynän ja pienen luonnosvihkoseni ja aloin kirjoittamaan.
Nyt olen valmis rasittamaan vähäisiä pääni sisällä olevia pieniä miehiä, jotka
ovat vielä jostain syystä hereillä, ja kirjoittamaan tekstitaitoni ja palauttaa
sen ylpeänä huomenna opettajalleni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti