Niin valkoista, niin kaunista. Kaivan puhelimeni taskusta ja
laitan erään minulle tärkeän kappaleen soimaan. Sen ensimmäiset sanat
kolahtavat tähän hetkeen niin hyvin. Oikeastaan, aina tällaisena hetkenä
päässäni alkaa pyörimään kyseisen kappaleen sanat. Se vain on just eikä
melkein. Puhelimeni alkaa tietenkin heti herjaamaan, että tulisi liittää laturiin,
herjaamaan vähäistä akkua. Se oli tehnyt sitä koko illan, mutta sillä ei ollut
enää mitään väliä, sillä kohta, aivan kohta, olisin kotona. Sivuutin siis
ilmoituksen varsin keveästi ja totesin, että kyllä se kestää pari kuuntelua
vielä. En uskalla ottaa valokuvaa, pelkään että akku simahtaisi saman tien kun
avaisin kameran. Tällöin kappaleeni jäisi kesken, ja sehän ei ole vaihtoehto.
Olen
niin onnellinen. Olin aivan unohtanut kuinka paljon rakastan kulkea autioita
jalkakäytäviä, seuranani vain pari hassua ohi viillettävää autoa, ja katsella
kuinka lumihiutaleet leijailevat taivaalla, peittäen maan valkoiseen
untuvakerrokseen. Iloitsen jokaisesta kasvoilleni putoavasta hiutaleesta.
Sisäinen lapseni herää henkiin ja yritän napata hiutaleita suuhuni,
tarkastettuani ettei kukaan ole katsomassa. En muista milloin viimeksi olisin
ollut aidosti näin onnellinen. Takana on ikimuistoinen päivä likimain
täydellisessä seurassa. Olin löytänyt uuden rakkauden, uuden intohimon, eikä
sinun ajatteleminenkaan tee yhtään niin kipeää kuin aikaisemmin. Oloni on niin
helpottunut.
Löysin
vihdoin haluamani kappaleen, sormeni ovat jo aivan kohmeiset. Laitan puhelimeni
taskuun ja jatkan matkaani. ”Hiutaleet
valkoiset, putoilee hiljalleen…” kappaleen sanojen alettua jalkani
lopettavat liikkumisen, ikään kuin olisin törmännyt suureen lasiin, joka menee
tien poikki. Huomaan olevani isolla aukealla, josta risteää monta tietä. Aukeaa
valaisee suuri ja kirkas katulamppu, sellainen mikä on Narniassa. Katselen
häkeltyneenä tätä kaunista maisemaa. Henkeni on aivan salpautunut ja yritän
painaa tämän kuvan mahdollisimman syvälle verkkokalvoihini, siinä pelossa että
aamulla herätessäni ympärillä on taas sama ankeus. Kaikki tämä valkeus olisi
tipotiessään, aivan kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan. Haluan vain imeä
itseeni kaiken tämän kauneuden, että jaksan taas.
”…maan tumman ne peittää ja kaamoksen
päättää…” sanojen jatkuttua tajusin heti mistä oli kyse. Tajusin, miksi
rakastan talvea niin paljon. Tiedän miksi lumi saa minut niin hyvälle tuulelle.
Tajuan miksi jaksan talvella niin hyvin, vaikka päivät ovat kylmiä ja pimeitä.
Lumi on niin puhdistava ja korjaava. Se tuo valoa pimeään ja nimen omaa päättää
kaamoksen. Se peittää alleen tämän kaiken paskan. Lumi toimii ikään kuin
laastarina. Se estää pöpöjen menon haavaan. Juuri tullutta haavaa tulee puhdistaa,
ettei se rupea märkimään ja ole vaarassa tulehtua. Puhdistuksen tavoin
ensilumet sulavat pois, ikään kuin vaihdettaisiin laastaria. Pysyvä lumi on
ikään kuin rupi. Haavan parannuttua, se alkaa irrota ja lopulta lähtee pois.
Keväällä lumi sulaa ja sen alta paljastuu maa, jonka alta puskee uutta kasvillisuutta.
Samalla tavoin ruven alta ilmestyy uutta ihoa. Haava on parantunut. Joskus
haava on liian syvä, että siitä jää jälki, samalla tavoin talvi tekee tuhojaan
luonnossa, mutta kaikesta selvitään, ennemmin tai myöhemmin.
Nautittuani
tarpeeksi kauan tästä hetkestä, katsahdan taivaalle ja kuiskaan sille
kiitoksen. Nyt kun olen kotona harmittelen hiljaa mielessäni, etten ottanut
sitä kuvaa. Kyllä se akku olisi sittenkin kestänyt. Annan asian olla ja kaivaudun
lämpimän peiton alle toivoen, että aamulla herättyäni saisin nauttia tuosta
korjaavasta elementistä vielä vähän lisää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti