Voisin sanoa, että rankka päivä, erityisesti tunnetasolla. Heti herättyäni olin valmis vähintään räjäyttämään ydinpommin kauniin kaupunkimme Lapin pääkaupungin yllä ja aivan ilman erityistä syytä. Olin valmis poistamaan Suomen ja pari muutama maata siinä sivussa vain sen takia että olin noussut väärällä jalalla sängystä. Tai niin kaikki sanovat jos aamusta asti on huono päivä. Huono päivä nyt taas on silkkaa vähättelyä, mutta antaa nyt mennä. Itse nousin aivan oikealla jalalla sängystä, mutta tämä ylitsepursuava iloisuus johtui lähinnä siitä, että selkärangassani olevat tuntosarvet alkoivat hälyttämään. Kyllä, tuntosarveni sijaitsevat selkärangassa, älkää kyseenalaistako vaan hyväksykää se hiljaisesti. Heti parin minuutin jälkeen tiesin, ettei päivästä tule seuraamaan mitään hyvää.
Olin tunnetasolla erittäin epävakaa koko aamun, nielin itkua kun ajoin vahingossa lehden päältä, onhan niilläkin sentään tunteet. Töissä paikkani oli ryövätty, taas, ja asiakkaat olivat julmia ja halusin kuristaa heidät, mutta se ei ollut millään tasolla mahdollista. Olin kuin kävelevä aikapommi, jonka ajastin oli epäkunnossa ja saattoi räjähtää minä hetkenä hyvänsä. Sisälläni velloi todella ikävä tunne enkä osannut aavistaa mitä oli tulossa.
Epämukava tunne selkärangassani vain voimistui voimistumistaan ja aloin turhautua. Mielessäni välähteli voimakkaita kuvia ystävistäni, niistä hölmöistä jotka tekivät lukio ajoista jotain hyvin unohtamatonta, äidistäni ja siskoistani, kaikista niistä joita kaipasin palavasti. Enhän minä sitä tietenkään heille kertonut suoraan vaan yritin lähettää epämääräisiä signaaleja soittaen heille koko ajan ilman mitään erityistä syytä. Olisin halunnut vain luuhistua lattialle ja päästää kaiken paskan ulos, mutta ei, ei julkisesti.
Tauolla kaikki nuo patoutuneet negatiiviset tulivat ulos ilman varoitusta. Kovalla vaivalla kasaamani padot sortuivat sekunnissa, kun sain tietää sinun joutuneen sairaalaan. Juoksin vaistonvaraisesti vessaan, kukaan ei saa nähdä kun romahdan. Sillä samalla sekunnilla tajusin mistä tuo epämukava tunne selkärangassa johtuikaan. Itkin entistä enemmän, tosin se oli muuttunut aggressiiviseksi, sillä minua suoraan sanottuna vitutti emotionaalinen herkkyyteni tuleviin tapahtumiin, intuitioni johon minulla oli syvä viharakkaus suhde.
Yritin olla vahva ja kerätä itseni päästäkseni ilmoittamaan pomolleni mitä olikaan tapahtunut. Jouduin kuitenkin palaamaan takaisin parikin kertaa sillä ympärilläni oli valtavasti ihmisiä ja jokuhan olisi voinut koskettaa minua vahingossa, mutta minulle se olisi ollut haaste ja en välttämättä olisi osannut säästellä itseäni. Lopulta sain pomoni käsiini ja yrittäessäni kertoa hänelle tapahtuneesta en saanutkaan sanaa suustani. Käänsin hänelle selkäni ja lähdin kävelemään kohti eteistä ja viitoin tulemaan perääni. Kävellessäni nielin epätoivoisesti itkuani ja kirosin samalla mielessäni, sitä kuinka paska maailma onkaan.
Päästessäni selvimmille vesille huokaisin helpotuksesta ja kaivoin puhelimen taskustani. Tunsin pomoni huolestuneen katseen vaikken sitä nähnytkään. Kirjoitin puhelimeeni viestin, jossa kerroin hänelle, että olit joutunut sairaalaan ja etten pysty työskentelemään tänään. Tämän jälkeen poistuin paniikin omaisessa tilassa paikalta, eli en erityisen tyylikkäästi, hokien itselleni ”Olen näkymätön, kukaan ei voi nähdä minua, olen näkymätön..”
Saatuani kotini oven kiinni kaikki piilotetut, sekä esillä olleet, tunteet räjähtivät ja sen voimasta rojahdin lattialle ja itkin kuin viimeistä päivää. Silminnähden ylinopeutta menevä tunteidenvuoristo rata kesti muutamia kymmeniä minuutteja ennen kuin alkoi tasaantumaan ja lopulta pysähtyi. Tuijottaessani mattoani epätavallisen läheltä kuulokkeistani kuului sanat ”muissa kaksi naista on, vahva ja se voimaton. Toinen pärjää omillaan ja se toinen tarvii kantajaa..” Tajusin taas jälleen kerran kuinka tämä kappale ikään kuin kertoo minusta ja että tällä hetkellä minut oli vallannut tämä palavasti apua tarvitseva naikkonen näistä kahdesta, täysin erilaisista naisista.
Olin uupunut, niin uupunut etten jaksanut nousta tuosta kovalta lattialta metrin päässä minua kutsuvaan mukavaan ja pehmeään sänkyyni. Olin myös heittäytynyt hieman marttyyriksi, koska koin etten ansaitse tuota ylellisyyttä ja samaan aikaan draama queeniksi, sillä en halunnut tuntea tuota ylellisyyttä, sehän olisi pilannut tämän julman ja dramaattisen hetken aivan täysin. Kävin läpi päivää ja lopulta olin saanut kerättyäni itseeni tarpeeksi voimaa sysäämään tuon kaiken paskan sivuun ja nousemaan edes istumaan makaamisen sijasta. Siinä keskellä lattiaa istuessani ja katsellessani huonettani mieleeni tuli eräs sitaatti, elämän ohje.
“When life hits you hard, hit back harder…”
Nousin ylös lattialta, laitoin itseni kauniiksi ja näytin elämälle olevani vahva!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti