Haluan vain

Herään taas hiestä märkänä, painajaisia. Olen hyvin ahdistunut havahtuessani unesta, jossa kaikki olivat kusipäitä ja minulla oli aina vain pahempi olla.

En aluksia tiennyt missä olin, en ollut vielä edes avannut silmiäni. Olit havahtunut hereille ja otit minut syleilyysi. Muistin missä olin ja hengitykseni alkoi tasaantua.

Olin hukannut sinut unessani. Olit hävinnyt kuin tuhka tuuleen ja sen takia ahdistuin. Etsin kaikkialta, mutta löysin vain kusipäitä, ahdistelijoita ja vähän lisää kusipäitä. Kukaan ei ottanut kuuleviin korviinsa, kun huusin heille itkien, että minulla on paniikkikohtaus. Halusin vain lukittautua huoneeseesi ja odottaa sinun palaavan. Minut kuitenkin häädettiin sieltä. Ainoasta paikasta missä halusin sillä hetkellä olla. En tiennyt mitä tehdä. Lähdin etsimään sinua. Itkin kuin viimeistä päivää.

Kävelin unessani katoilla ja pelkäsin tippuvani. Se ei ainakaan auttanut oloani. Löysin siskoni, mutta hän oli keskittynyt vain pitämään hauskaa. Eihän hän edes tiedä sinusta. Löysin siskoni miehen, mutta häntä kiinnosti vain työnsä ja huusi minulle. Hän ei koskaan huuda. Ahdistuin lisää ja juoksin pakoon. Pysähdyin nurkan taakse itkemään. Eihän tästä tule nyt mitään.

Tulin takaisin talollesi ja olit tullut takaisin. En kuitenkaan ollut helpottunut. En tuntenut mitään. Se oli pelottavaa.

Jälleen kerran ahdistuin, puhelimeni oli mennyt rikki ja se oli viimeinen tikki ja lysähdin maahan ja vain itkin. Ei minulla ole varaa tähän nyt. Kaikki ympärilläni tulivat lohduttamaan minua, jopa sinä, mutta en vieläkään ollut helpottunut läheisyydessäsi. Halusin halata sinua, mutta en tehnyt sitä. Itkin vain itkemistä ja halusin vajota maan alle.

Havahtuessani tuosta ylitsepääsemättömän ahdistavasta unesta pelkäsin sen olevan totta. Pelkäsin että olin menettänyt sinut ja sen turvallisuuden tunteen, jonka saat aikaan kun olet lähellä. Pelkäsin sitä jo unessani ennen heräämistäni. Olin kuitenki helpottunut. Helpottunut siitä että tunsin kaikki ne tunteet, mitä halusin jo unessani tuntea, kun kiedoit kätesi ympärilleni ja pidit minusta kiinni kaikin voimin.

Haluan vain jäädä tähän. Haluan herätä joka aamu vierestäsi. Haluan voida kääriytyä lämpöösi, kun herään yöllä kylmissäni. Haluan havaihtua nopeaan suukkoosi, jonka annat huulilleni aina, kun tulet yöllä takaisin viereeni käytyäsi jossain. Haluan myös vajota samantien takaisin uneen tuoksusi ympäröimänä. Haluan sinun hipsuttavan paljasta selkääni, kun nukun mahallani. Mitään näistä en kuitenkaan voi nyt saada. Se saa minut surulliseksi.

Tietoisuus siitä, että minun täytyy lähteä muutaman tunnin päästä saa kyyneleet silmäkulmiini. En kuitenkaan ahdistu, vielä. Olet vielä hetken siinä vierelläni suojelemassa minua ahdistukseltani. Vaivun takaisin uneen, jonka katkaisee herätys kellon kirotut soinnut. Totean sinulle, että minun täytyy kohta mennä. Otteesi tiukkenee ja tiesin sanomattakin. En minäkään haluaisi lähteä, mutta pakko.

Yllätyin, kun et päästänyt minua lähtemään, kun olin jo lähdössä. Yllätyin iloisesti siitä, että vedit minut takaisin syleilyysi ja pidit minut siinä vielä muutaman minuutin ajan. Jouduin kuitenkin lähtemään ja kevellessäni pois en voinut olla ajattelematta sitä karua totuutta, että emme näe nyt moneen viikkoon. Ajatus tästä todellisuudesta viilsi sisintäni. Olisin kääntynyt missä välissä tahansa takaisin, mutta jalkani vain veivät eteenpäin. Mikä perkele näitä jalkoja vaivaa?! Odotan vain  romahdusta. Tiedän sen tulevan, mutta se tulee viiveellä ja varoittelematta. Jään siis vain odottamaan.

Paniikki, paniikkikohtaus

Tanssia, naurua, tanssia, tanssia, naurua, sekavuutta, pimeää, ei mitään, hälinää, en saa henkeä, luhistun maahan. ”Paniikki…Paniikkikohtaus”, sain sanottua ja aloin itkeä, tai ainakin oletan sen menneen näin. Loogisesti se menee noin. Minun muistikuvieni mukaan se menee jotenkin näin; Tanssia, naurua, tanssia, tanssia, naurua, luhistuminen, tiedostan itkeväni koska minulla on paniikkikohtaus. Pelottavaa ja ennen kokematonta.

                      Kertoessani tänä aamuna muille, miten iltani meni he ajattelevat minun olleen helvetin kännissä, suorastaan perseet ja taputtavat paniikkikohtaustani villaisella. Itsekin taputtaisin, mutta en nyt. Tämä on jotain muuta, jotain mitä ei saa tapahtua enää. Muististani on musta-aukko, täysin musta. Enkä tiedä mistä se johtuu. Johtuuko se alkoholista vaiko paniikkikohtauksesta? Molemmista? Vai jostain ihan muusta? Tietämättömyys tekee tästä entistäkin pelottavampaa.

                      En tiedä miten jouduin tänne, ei mitään muistikuvaa. Viimeisin muistikuvani on tanssilattialta, jossa minulla oli hauskaa. Nyt olen vessan nurkassa, jonka olemassa olosta en edes tiennyt aikaisemmin. En ainakaan tietoisesti. Itken ja yritän saada henkeä. En tiedä kauan olen tässä ollut. En tiedä mitä on tapahtunut. Tiedän vain sen, että minulla on paniikki kohtaus ja itken. En ole koskaan kokenut mitään tällaista.

                      Tapahtumasta on jo melkein viikko ja morkkiksen haihtuessa tilanne käy vain entistä pelottavammaksi. Morkkiksen takia en aluksi pystynyt käymään tapahtunutta läpi, halusin vain unohtaa sen. Nyt kun yritän muistaa, muistikuvani ovat jo haalistuneet. Ei kaikki, mutta suurin osa niistä, jotka selittäisivät tilannetta. Vastaisivat moneen kysymykseen. Moneen miksi-kysymykseen.

                      Toisaalta en halua tietää, en halua muistaa, sillä pelkään morkkiksen tulevan takaisin ja vajoaisin maan alle. Pelkään etten osaa käsitellä vastauksia, en osaa käsitellä tapahtunutta.

                      …jos vain luottaisin tällä kertaa intuitiooni ja suojelen vielä hetken itseäni…

Lyö kovempaa, se helpottaa...

Voisin sanoa, että rankka päivä, erityisesti tunnetasolla. Heti herättyäni olin valmis vähintään räjäyttämään ydinpommin kauniin kaupunkimme Lapin pääkaupungin yllä ja aivan ilman erityistä syytä. Olin valmis poistamaan Suomen ja pari muutama maata siinä sivussa vain sen takia että olin noussut väärällä jalalla sängystä. Tai niin kaikki sanovat jos aamusta asti on huono päivä. Huono päivä nyt taas on silkkaa vähättelyä, mutta antaa nyt mennä. Itse nousin aivan oikealla jalalla sängystä, mutta tämä ylitsepursuava iloisuus johtui lähinnä siitä, että selkärangassani olevat tuntosarvet alkoivat hälyttämään. Kyllä, tuntosarveni sijaitsevat selkärangassa, älkää kyseenalaistako vaan hyväksykää se hiljaisesti. Heti parin minuutin jälkeen tiesin, ettei päivästä tule seuraamaan mitään hyvää. 

              Olin tunnetasolla erittäin epävakaa koko aamun, nielin itkua kun ajoin vahingossa lehden päältä, onhan niilläkin sentään tunteet. Töissä paikkani oli ryövätty, taas, ja asiakkaat olivat julmia ja halusin kuristaa heidät, mutta se ei ollut millään tasolla mahdollista. Olin kuin kävelevä aikapommi, jonka ajastin oli epäkunnossa ja saattoi räjähtää minä hetkenä hyvänsä. Sisälläni velloi todella ikävä tunne enkä osannut aavistaa mitä oli tulossa. 

              Epämukava tunne selkärangassani vain voimistui voimistumistaan ja aloin turhautua. Mielessäni välähteli voimakkaita kuvia ystävistäni, niistä hölmöistä jotka tekivät lukio ajoista jotain hyvin unohtamatonta, äidistäni ja siskoistani, kaikista niistä joita kaipasin palavasti. Enhän minä sitä tietenkään heille kertonut suoraan vaan yritin lähettää epämääräisiä signaaleja soittaen heille koko ajan ilman mitään erityistä syytä. Olisin halunnut vain luuhistua lattialle ja päästää kaiken paskan ulos, mutta ei, ei julkisesti. 

              Tauolla kaikki nuo patoutuneet negatiiviset tulivat ulos ilman varoitusta. Kovalla vaivalla kasaamani padot sortuivat sekunnissa, kun sain tietää sinun joutuneen sairaalaan. Juoksin vaistonvaraisesti vessaan, kukaan ei saa nähdä kun romahdan. Sillä samalla sekunnilla tajusin mistä tuo epämukava tunne selkärangassa johtuikaan. Itkin entistä enemmän, tosin se oli muuttunut aggressiiviseksi, sillä minua suoraan sanottuna vitutti emotionaalinen herkkyyteni tuleviin tapahtumiin, intuitioni johon minulla oli syvä viharakkaus suhde.

              Yritin olla vahva ja kerätä itseni päästäkseni ilmoittamaan pomolleni mitä olikaan tapahtunut. Jouduin kuitenkin palaamaan takaisin parikin kertaa sillä ympärilläni oli valtavasti ihmisiä ja jokuhan olisi voinut koskettaa minua vahingossa, mutta minulle se olisi ollut haaste ja en välttämättä olisi osannut säästellä itseäni. Lopulta sain pomoni käsiini ja yrittäessäni kertoa hänelle tapahtuneesta en saanutkaan sanaa suustani. Käänsin hänelle selkäni ja lähdin kävelemään kohti eteistä ja viitoin tulemaan perääni. Kävellessäni nielin epätoivoisesti itkuani ja kirosin samalla mielessäni, sitä kuinka paska maailma onkaan.

              Päästessäni selvimmille vesille huokaisin helpotuksesta ja kaivoin puhelimen taskustani. Tunsin pomoni huolestuneen katseen vaikken sitä nähnytkään. Kirjoitin puhelimeeni viestin, jossa kerroin hänelle, että olit joutunut sairaalaan ja etten pysty työskentelemään tänään. Tämän jälkeen poistuin paniikin omaisessa tilassa paikalta, eli en erityisen tyylikkäästi, hokien itselleni ”Olen näkymätön, kukaan ei voi nähdä minua, olen näkymätön..”

              Saatuani kotini oven kiinni kaikki piilotetut, sekä esillä olleet, tunteet räjähtivät ja sen voimasta rojahdin lattialle ja itkin kuin viimeistä päivää. Silminnähden ylinopeutta menevä tunteidenvuoristo rata kesti muutamia kymmeniä minuutteja ennen kuin alkoi tasaantumaan ja lopulta pysähtyi. Tuijottaessani mattoani epätavallisen läheltä kuulokkeistani kuului sanat ”muissa kaksi naista on, vahva ja se voimaton. Toinen pärjää omillaan ja se toinen tarvii kantajaa..” Tajusin taas jälleen kerran kuinka tämä kappale ikään kuin kertoo minusta ja että tällä hetkellä minut oli vallannut tämä palavasti apua tarvitseva naikkonen näistä kahdesta, täysin erilaisista naisista.

              Olin uupunut, niin uupunut etten jaksanut nousta tuosta kovalta lattialta metrin päässä minua kutsuvaan mukavaan ja pehmeään sänkyyni. Olin myös heittäytynyt hieman marttyyriksi, koska koin etten ansaitse tuota ylellisyyttä ja samaan aikaan draama queeniksi, sillä en halunnut tuntea tuota ylellisyyttä, sehän olisi pilannut tämän julman ja dramaattisen hetken aivan täysin. Kävin läpi päivää ja lopulta olin saanut kerättyäni itseeni tarpeeksi voimaa sysäämään tuon kaiken paskan sivuun ja nousemaan edes istumaan makaamisen sijasta. Siinä keskellä lattiaa istuessani ja katsellessani huonettani mieleeni tuli eräs sitaatti, elämän ohje.

“When life hits you hard, hit back harder…”

             Nousin ylös lattialta, laitoin itseni kauniiksi ja näytin elämälle olevani vahva!

Nettikiusattu - Cyberbu//y

Elokuvan lopputekstit pyörivät ruudulla ja itken silmiä päästäni. Miten samaistuinkaan tuohon elokuvaan? Miten olen saattanutkaan ajatua tuohon tilanteeseen joskus? Miten selvisin siitä? Aivan, minulla oli ystäviä. Ystäviä, jotka eivät olleet kääntäneet minulle selkäänsä. Ystäviä, jotka eivät halunneet satuttaa minua. Aivan kuten tuossa elokuvassa. Oma tarinani ei kuitenkaan päättynyt aivan samalla tavalla. Kiusatusta ja kiusaajasta ei enää tullut ystäviä, tai edes hyvän päivän tuttuja.

Myönnettäköön, että minullakin oli osani. Oli myös osittain minunkin syy, että tulin kiusatuksi parhaan ystäväni johdosta. Se kaikki ei kuitenkaan johtunut minusta. Ei, ei todellakaan vain minusta. Sinä teit sen päästöksen, että aloit kiusaamaan minua sen sijaan, että olisit keskustellut asiasta kanssani.

              Vuosia sitten minulla oli hyvä olla, kaikki oli suhteellisen täydellisesti. Minulla oli ystäviä joiden kanssa pystyin jakamaan kaiken, tai ainakin luulin niin. Alkoi kuitenkin tapahtumaan asioita, joita en ymmärtänyt. Emme enää puhuneet yhtä avoimesti. Aloimme väittelemään pienistäkin asioista. Vietimme yhä vähemmän aikaa toistemme kanssa, meillä oli muita, tärkeämpiä, menoja. Seuraavassa käänteessä aloit tekemään idioottimaisia tempauksia. Porukka tuli kyselemään minulta miksi teit nii ja minä en osannut vastata, en tiennyt sinusta enää mitään. Yhä uudelleen ja uudelleen sinä teit jotain päätöntä ja aina kuulin jokaisen suusta sanat ”Miks se teki noin?”. Olin kyllästynyt sinun temppuihisi. Olin vihainen sinulle, todella vihainen, mutta myös huolissani sinusta.

              Vahingoittunut ystävyytemme alkoi repeilemään. En enää sietänyt olla seurassasi tai jaksanut olla lapsenvahtisi. Olihan minulla omiakin ongelmia. Kenellä ei teininä olisi mitään ongelmia? En osannut kohdata sinua, vaan purin itseäni muille. Kerroin muille etten halua olla missään tekemisissä kanssasi. Kerroin etten jaksa sinua enää, mutten kuitenkaan kohdannut sinua. En kysynyt sinulta miksi teit mitä teit. En kysynyt oliko sinulla jokin hätänä, oliko sinulla jotain ongelmia. Oletin vain että omaa tyhmyyttäsi, haluasi olla ”kovempi jätkä”, teit mitä teit.

              Seuraavassa käänteessä ystävyytemme räjähti. Huomaamattani, kuin puun takaa, minusta oli tullut kiusattu, nettikiusattu. Haukuit minut julkisesti netissä aivan pystyyn. Mikä pahinta, olit saanut muitakin tekemään samoin. Kaikki joihin luotin haukkuivat minut pystyyn. Itkin taukoamatta ja kiihtyvällä tahdilla, kun julkisia herjauksia itsestäni netissä. Herjauksia, jotka tulivat parhailta ystäviltäni. Se sattui todella. Ai, voisiko asia olla enää pahemmin? Vastaus on kyllä, kyllä se voi. Lukiessani näitä herjauksia olin 800 kilometrin päässä näistä niin sanotuista parhaista ystävistäni. Myönnän rehellisesti, että sain maistaa omaa lääkettäni, mutta pitikö sinun olla niin raaka? Pitikö sinun tuhota minun luottoni tähän koko maailmaan yhdessä hetkessä?

              Palattuani kotiin kaikki vain paheni. Kiusaaminen ei enää ollut vain netissä, nyt se tuli mukaan kuvioihin myös oikeassa elämässä. Teit oloni mahdollisimman tukalaksi. Minulla ei ollut luokassamme enää ketään jonka puoleen kääntyä. Olit pitänyt siitä huolen. Olinko minä oikeasti niin kamala ihminen vai puritko vihasi ja turhautumisesi vanhempiesi tulevasta erosta minuun, koska olin antanut sinulle siihen tilaisuuden?

              Tilanne eteni vauhdilla ja se alkoi käymään sietämättömäksi. Tiesin etten kestäisi enää kauaa. Olisin varmasti luovuttanut jossain vaiheessa, jos minulla ei olisi ollut edes sitä yhtä tosi ystävää, joka tuki minua. Ystävää, joka oli myös sinun ystäväsi. Lopulta onnistuin kusemaan senkin toimivan ystävyyssuhteen, mutta ainakaan sinä et ollut enää minun ongelmani. Kyllä, näin minä aikoinaan ajattelin. Pystyin hengittämään taas vapaammin, kun olit vanhempiesi eron takia muuttanut toiselle paikkakunnalle ja vaihtanut koulua. Miksi emme sopineet? Yritimmehän me, mutta kumpikaan ei oikeasti ollut valmis, tai halukas, sopimaan.

              Vasta nyt, viiden vuoden jälkeen, olen valmis ja tarpeeksi vahva myöntämään, ettei tämä kaikki johtunut vain sinusta. Olisin voinut kysyä sinulta miksi teit mitä teit ja oliko sinulla jotain ongelmia. Omien, sinun silloisten ongelmiesi rinnalla hyvin olemattomien ongelmien, takia en kyennyt kysymään. En kyennyt ajattelemaan tilannetta selkeästi. Enhän halunnut lisää paskaa niskaan, kun en kunnolla kestänyt sitä omaanikaan, mutta loppujen lopuksi sain vielä enemmän paskaa niskaani.

En ole kuitenkaan ottamassa kaikkia syitä ongelmistamme omille harteilleni, en todellakaan. Sinullakin oli oma osasi tässä taistelussa ja sinä teit elämästäni todella vaikeaa. Tekemiesi asioiden takia en vieläkään osaa luottaa ihmisiin, varsinkin sinun kaltaisiisi ihmisiin, mutta minä kuitenkin tiedostan tämän ja yritän korjata asiaa, se vain ei ole kovinkaan helppoa. Loppujen lopuksi olen kuitenkin nyt sen verran vahva, että voin antaa sinulle oikeasti anteeksi.