Palanen onnea

Niin valkoista, niin kaunista. Kaivan puhelimeni taskusta ja laitan erään minulle tärkeän kappaleen soimaan. Sen ensimmäiset sanat kolahtavat tähän hetkeen niin hyvin. Oikeastaan, aina tällaisena hetkenä päässäni alkaa pyörimään kyseisen kappaleen sanat. Se vain on just eikä melkein. Puhelimeni alkaa tietenkin heti herjaamaan, että tulisi liittää laturiin, herjaamaan vähäistä akkua. Se oli tehnyt sitä koko illan, mutta sillä ei ollut enää mitään väliä, sillä kohta, aivan kohta, olisin kotona. Sivuutin siis ilmoituksen varsin keveästi ja totesin, että kyllä se kestää pari kuuntelua vielä. En uskalla ottaa valokuvaa, pelkään että akku simahtaisi saman tien kun avaisin kameran. Tällöin kappaleeni jäisi kesken, ja sehän ei ole vaihtoehto.

                             Olen niin onnellinen. Olin aivan unohtanut kuinka paljon rakastan kulkea autioita jalkakäytäviä, seuranani vain pari hassua ohi viillettävää autoa, ja katsella kuinka lumihiutaleet leijailevat taivaalla, peittäen maan valkoiseen untuvakerrokseen. Iloitsen jokaisesta kasvoilleni putoavasta hiutaleesta. Sisäinen lapseni herää henkiin ja yritän napata hiutaleita suuhuni, tarkastettuani ettei kukaan ole katsomassa. En muista milloin viimeksi olisin ollut aidosti näin onnellinen. Takana on ikimuistoinen päivä likimain täydellisessä seurassa. Olin löytänyt uuden rakkauden, uuden intohimon, eikä sinun ajatteleminenkaan tee yhtään niin kipeää kuin aikaisemmin. Oloni on niin helpottunut.

                             Löysin vihdoin haluamani kappaleen, sormeni ovat jo aivan kohmeiset. Laitan puhelimeni taskuun ja jatkan matkaani. ”Hiutaleet valkoiset, putoilee hiljalleen…” kappaleen sanojen alettua jalkani lopettavat liikkumisen, ikään kuin olisin törmännyt suureen lasiin, joka menee tien poikki. Huomaan olevani isolla aukealla, josta risteää monta tietä. Aukeaa valaisee suuri ja kirkas katulamppu, sellainen mikä on Narniassa. Katselen häkeltyneenä tätä kaunista maisemaa. Henkeni on aivan salpautunut ja yritän painaa tämän kuvan mahdollisimman syvälle verkkokalvoihini, siinä pelossa että aamulla herätessäni ympärillä on taas sama ankeus. Kaikki tämä valkeus olisi tipotiessään, aivan kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan. Haluan vain imeä itseeni kaiken tämän kauneuden, että jaksan taas.

                             ”…maan tumman ne peittää ja kaamoksen päättää…” sanojen jatkuttua tajusin heti mistä oli kyse. Tajusin, miksi rakastan talvea niin paljon. Tiedän miksi lumi saa minut niin hyvälle tuulelle. Tajuan miksi jaksan talvella niin hyvin, vaikka päivät ovat kylmiä ja pimeitä. Lumi on niin puhdistava ja korjaava. Se tuo valoa pimeään ja nimen omaa päättää kaamoksen. Se peittää alleen tämän kaiken paskan. Lumi toimii ikään kuin laastarina. Se estää pöpöjen menon haavaan. Juuri tullutta haavaa tulee puhdistaa, ettei se rupea märkimään ja ole vaarassa tulehtua. Puhdistuksen tavoin ensilumet sulavat pois, ikään kuin vaihdettaisiin laastaria. Pysyvä lumi on ikään kuin rupi. Haavan parannuttua, se alkaa irrota ja lopulta lähtee pois. Keväällä lumi sulaa ja sen alta paljastuu maa, jonka alta puskee uutta kasvillisuutta. Samalla tavoin ruven alta ilmestyy uutta ihoa. Haava on parantunut. Joskus haava on liian syvä, että siitä jää jälki, samalla tavoin talvi tekee tuhojaan luonnossa, mutta kaikesta selvitään, ennemmin tai myöhemmin.

                             Nautittuani tarpeeksi kauan tästä hetkestä, katsahdan taivaalle ja kuiskaan sille kiitoksen. Nyt kun olen kotona harmittelen hiljaa mielessäni, etten ottanut sitä kuvaa. Kyllä se akku olisi sittenkin kestänyt. Annan asian olla ja kaivaudun lämpimän peiton alle toivoen, että aamulla herättyäni saisin nauttia tuosta korjaavasta elementistä vielä vähän lisää.

"Mä jään aina miettimään kuinka monta unelmaa mä siihen tarvitsen että rakkautesi saan..."

Tunteeni vaihtelevat häpeän ja pettymyksen välillä, mutta pääasiassa tunnen valtavaa ahdistusta. En saa aikaiseksi mitään. Haluaisin vain vajota maan alle ja tulla sieltä pois vasta kun tämä tunteiden kanssa kamppailu olisi ohi. Luulin päässeeni jo yli ongelmista, jotka saivat minut öisin itkemään itseni uneen. Luulin että voisin taas hymyillä, olla aidosti onnellinen, mutta eihän se koskaan mene niin. Aina tulee joku ja olen taas aivan hajalla. Mutta eihän kukaan sitä huomaa, eihän? Kaikki näkevät vain omituisen, aina iloisen persoonan, joka ei välitä stressata mistään. Ihmisen, joka elää ”kyllä kaikki vielä järjestyy”-periaatteella. Se olin minä, enne tätä. Nyt olen vain kangastus siitä, hyvin todellinen kangastus. Valehtelen niin hyvin voivani hyvin, että itsekin aina välillä uskon siihen. Kuinka kukaan voisi siis huomata pahan oloni, jos en huomaa sitä aina itsekkään?

                      Todellisuudessa kaipaisin vain sitä että joku tulisi kysymään minulta onko kaikki hyvin, eikä luovuttaisi ennen kuin itken ja kerron miten todellisuudessa voin. Toisaalta en halua avautua kenellekään, koska en halua antaa muille lisä taakkaa siitä, että minä en voi hyvin. Näytän kaikille olevani vahva, yritän olla vahva, mutta todellisuudessa olen heikko ja kaikki voimani menevät siihen, että pidän kulissia yllä. Voimani eivät vain yksinkertaisesti riitä muuhun.

                      Valtavan stressin, ahdistuksen, ikävän, kulissin ylläpidon, kaiken tämän lisäksi pitäisi oppia tuntemaan itsensä. Siitähän tämä kaikki oikeastaan lähtikin. Siitä typerästä kysymyksestä ”Mitä mieltä sinä olet siitä?”. Sen jälkeen aloin kelaamaan niitä vaikeita aikoja etsiäkseni vastauksia. Aloin tutustumaan itseeni ”miksi olen tällainen mikä olen?”. Aloin löytämään vastauksia, mutta aina yhden vastauksen myötä avautui kymmenen uutta kysymystä. Juuri kun aloin tuntemaan itseni olin mennyt niin solmuun, että olin jälleen samassa pisteessä; en tunne itseäni.

                      Ikään kuin kaupan päälle sisäiset tunteeni ovat eläneet viimeisen vuoden ajan täysin omaa elämää ja se johtaa sinuun. Ihan kuin pääni ei olisi muutenkin jo tarpeeksi sekaisin. Reilu vuosi sitten en edes ajatellut sinua enään muutaku tuttuna, mutta sitten alkoivat omituiset intuitiot. Mitkä ihmeen intuitiot? No minäpä kerron. Oli aivan normaali lauantai-ilta ja olin menossa kavereitteni kanssa syömään. Matkalla sisälläni olevat perhoset alkoivat liidellä vatsassani ja herättivät sisälläni sen saman tunteen mikä on mahan pojassa kun olet tapaamassa henkilön, josta olet todella, todella, kiinnostunut. Hämmennyin tästä varsin paljon sillä ei ollut ketään tällaista henkilöä sillä hetkellä. Ajattelin olevani vain niin väsynyt että en hallitse tunteitani. Lisää hämmennyin kun sinä olit samassa paikassa kuin me ja sinut nähdessäni tunne sisälläni vain voimistui. Ajattelin sen olevan vain epämääräistä sattumaa, mutta kun tämä tunne tuli aina vain uudelleen ja aina yhä uudelleen törmäsin sinuun, aloin pohtimaan olisiko kohtalo pistänyt sormensa peliin.

                      Aloin toimia, tai ainakin luulin toimivani, mutta mikään ei tuntumut toimivan. Kaikki tuntuu vain niin vaikealta ja halusin vain jänistää kaikesta koko ajan. Se alkaa syömään minua sisältä päin. En vain uskalla tehdä mitään niin radikaalia että saisin suoran vastauksen. Olen säälittävä, olen ymmärtänyt sen kyllä näiden vuosien aikana. On kyllä varsin vaikeaa olla rohkea, jos on niin suuressa solmussa itsensä kanssa, kuin mitä minä olen. Olen yrittänyt tulkita sinua. Sitä miten katsot minua, miten puhut minulle, miten suhtaudut minuun kun näemme, mutta annat hyvin ristiriitaisia viestejä, enkä ole saanut sinusta mitään irti. Jos vain saisin jollakin tapaa tietää mitä ajattelet minusta, olisi tämä paljon helpompaa.

Mikä olisi neuvoksi ?

En löydä oikeita sanoja. Olen liian innoissani, liian hämmentynyt sanomaan muuta kuin afvikmc, joka ei oikeastaan meinaa yhtään mitään. Siinä on vain epämääräisiä kirjaimia kirjainten perään. Tarkemmin ajatteletuani minun ei edes tarvitse, nuo epämääräiset kirjaimet kertovat kaiken mitä tarvitsee. Ajatukseni ovat niin solmussa etteivät kirjaimetkaan löydä oikeille paikoille muodostaakseen jonkin oikean, merkityksellisen, sanan. Toki kuumeellanikin on oma osansa tässäkin, mutta pääasiassa se olet sinä. Kuten eräs ystäväni sanoi, pompit taas silmilleni, enkä osaa ottaa härkää sarvista. Olet tehnyt tätä jo kauan, siis todella kauan, varmaankin kolmisen vuotta ja vielä pitempään olen ollut ihastunut sinuun. Luoja, että olen tykännyt sinusta pitkään. Tämä on luultavasti jo jonkin sortin ennätys. ”Tykänny tästä vastakkaisesta sukupuolen edustajasta näin ja näin monta vuotta saamatta mitään aikaan”, olisihan sekin jonkin lainen titteli. Hetkonen, sillehän on oikea nimikin, SÄÄLITTÄVÄ. Kyllä, olen säälittävä. En edes tiedä onko tässä enää mitään järkeä, mutta en voi näille typerille tunteilleni, jotka pilaavat usein kaiken ja ovat aivan turhia, mitään. Ne ovat sokaisseet minut kaikelta, enkä ole löytänyt opaskoiraani pitkiin aikoihin, lähtenyt karkuun saatana, mutta joku on antanut minulle kepin ja sanonut, käytä tätä. Haluan koirani takaisin, ajattelen, mutta tämä riittäköön sokeudestani. Palataan sinuun ja siihen mitä olet saanut aikaiseksi ihan vain olemassa olollasi.

                      On aikoja, kun sinusta ei kuulu yksinkertaisesti mitään, ihan kuin maa olisi sinut nielaissut, mutta sitten ykskaks oletkin taas joka puoella. Olet facebookissa etusivullani, tykkäät ja kommentoit tilojani, tulet vastaan kaikkialla minne ikinä menenkin, kaikki puhuvat sinusta ja joka kerta saat minut hukkaamaan keppini, juuri kun olen saanut siitä kunnon otteen. Aluksi se on jopa ihanaa, juoksentelen vaaleanpunaisissa pilvilinnoissa ja olet siellä kanssani, olet prinssini, mutta sitten joku tulee ja puhkaisee kuplani ja olet taas kadonnut, puf. Maailmani muuttuu sekunnin sadasosissa pikimustaksi ja raskaaksi kannatella. Menee todella kauan, että se palautuu jälleen normaaliksi ja sitten jälleen, aivan ykskaks olet taas siinä pomppimassa silmilleni. Se on todella raskasta ja puuduttavaa, enkä jaksaisi sitä enää.

                      Olen rukoillut merkkejä, monesti. Ovatko nämä niitä? Jos on niin Jumalamme on varsin ilkeä persoona, sillä hän tietää varsin hyvin, että olen näiden asioiden kanssa varsin huono. Peukaloni vaihtaa nopeasti paikkansa keskelle kämmentä, jos minun tulisi tehdä jotain sen eteen että joku kiinnostuisi minusta. Pitäisikö minun ottaa sitä perkeleen härkää sarvista ja tehdä tälle asialle nyt jotain? Haluanko minä? Pelkään, että olen vain kuvitellut kaiken, takertunut aivan turhiin asioihin ja luullut niiden olevan jotain mystisiä merkkejä, luullut että välität. Luullut että huomaat minut. Toisaalta pelkään sitä, että kusen kaiken, möläyttelen jotain typeriä sammakoita suustani, etkä enää halua puhua minulle, vaihdat toiselle puolelle tietä kun tulen sinua vastaan, häviäisit elämästäni lopullisesti. Sitä, jos mitä, en halua. Toisaalta pelkään sitä, että menetän kiinnostukseni, kun saan tietää, että olet samalla tavalla kiinnostunut minusta. Ikään kuin olisit kielletty hedelmä, niin mystinen ja kiehtova, mutta kun muutut sallituksi muutut tavalliseksi ja tylsäksi. Menetät sen mystisen hehkun joka sinut ympäröi ja johon olen niin lumoutunut. Kaikki se työ minkä olen silloin sinun eteesi tehnyt onkin turhaa ja minun täytyisi satuttaa sinua, sitäkään en tahdo. En tiedä mitä tehdä! En osaa itse tehdä mitään, mutta sinun siirtosi odottaminen vie minulta järjen. Olen patti tilanteessa josta en tahdo päästä pois.