"Mä jään aina miettimään kuinka monta unelmaa mä siihen tarvitsen että rakkautesi saan..."

Tunteeni vaihtelevat häpeän ja pettymyksen välillä, mutta pääasiassa tunnen valtavaa ahdistusta. En saa aikaiseksi mitään. Haluaisin vain vajota maan alle ja tulla sieltä pois vasta kun tämä tunteiden kanssa kamppailu olisi ohi. Luulin päässeeni jo yli ongelmista, jotka saivat minut öisin itkemään itseni uneen. Luulin että voisin taas hymyillä, olla aidosti onnellinen, mutta eihän se koskaan mene niin. Aina tulee joku ja olen taas aivan hajalla. Mutta eihän kukaan sitä huomaa, eihän? Kaikki näkevät vain omituisen, aina iloisen persoonan, joka ei välitä stressata mistään. Ihmisen, joka elää ”kyllä kaikki vielä järjestyy”-periaatteella. Se olin minä, enne tätä. Nyt olen vain kangastus siitä, hyvin todellinen kangastus. Valehtelen niin hyvin voivani hyvin, että itsekin aina välillä uskon siihen. Kuinka kukaan voisi siis huomata pahan oloni, jos en huomaa sitä aina itsekkään?

                      Todellisuudessa kaipaisin vain sitä että joku tulisi kysymään minulta onko kaikki hyvin, eikä luovuttaisi ennen kuin itken ja kerron miten todellisuudessa voin. Toisaalta en halua avautua kenellekään, koska en halua antaa muille lisä taakkaa siitä, että minä en voi hyvin. Näytän kaikille olevani vahva, yritän olla vahva, mutta todellisuudessa olen heikko ja kaikki voimani menevät siihen, että pidän kulissia yllä. Voimani eivät vain yksinkertaisesti riitä muuhun.

                      Valtavan stressin, ahdistuksen, ikävän, kulissin ylläpidon, kaiken tämän lisäksi pitäisi oppia tuntemaan itsensä. Siitähän tämä kaikki oikeastaan lähtikin. Siitä typerästä kysymyksestä ”Mitä mieltä sinä olet siitä?”. Sen jälkeen aloin kelaamaan niitä vaikeita aikoja etsiäkseni vastauksia. Aloin tutustumaan itseeni ”miksi olen tällainen mikä olen?”. Aloin löytämään vastauksia, mutta aina yhden vastauksen myötä avautui kymmenen uutta kysymystä. Juuri kun aloin tuntemaan itseni olin mennyt niin solmuun, että olin jälleen samassa pisteessä; en tunne itseäni.

                      Ikään kuin kaupan päälle sisäiset tunteeni ovat eläneet viimeisen vuoden ajan täysin omaa elämää ja se johtaa sinuun. Ihan kuin pääni ei olisi muutenkin jo tarpeeksi sekaisin. Reilu vuosi sitten en edes ajatellut sinua enään muutaku tuttuna, mutta sitten alkoivat omituiset intuitiot. Mitkä ihmeen intuitiot? No minäpä kerron. Oli aivan normaali lauantai-ilta ja olin menossa kavereitteni kanssa syömään. Matkalla sisälläni olevat perhoset alkoivat liidellä vatsassani ja herättivät sisälläni sen saman tunteen mikä on mahan pojassa kun olet tapaamassa henkilön, josta olet todella, todella, kiinnostunut. Hämmennyin tästä varsin paljon sillä ei ollut ketään tällaista henkilöä sillä hetkellä. Ajattelin olevani vain niin väsynyt että en hallitse tunteitani. Lisää hämmennyin kun sinä olit samassa paikassa kuin me ja sinut nähdessäni tunne sisälläni vain voimistui. Ajattelin sen olevan vain epämääräistä sattumaa, mutta kun tämä tunne tuli aina vain uudelleen ja aina yhä uudelleen törmäsin sinuun, aloin pohtimaan olisiko kohtalo pistänyt sormensa peliin.

                      Aloin toimia, tai ainakin luulin toimivani, mutta mikään ei tuntumut toimivan. Kaikki tuntuu vain niin vaikealta ja halusin vain jänistää kaikesta koko ajan. Se alkaa syömään minua sisältä päin. En vain uskalla tehdä mitään niin radikaalia että saisin suoran vastauksen. Olen säälittävä, olen ymmärtänyt sen kyllä näiden vuosien aikana. On kyllä varsin vaikeaa olla rohkea, jos on niin suuressa solmussa itsensä kanssa, kuin mitä minä olen. Olen yrittänyt tulkita sinua. Sitä miten katsot minua, miten puhut minulle, miten suhtaudut minuun kun näemme, mutta annat hyvin ristiriitaisia viestejä, enkä ole saanut sinusta mitään irti. Jos vain saisin jollakin tapaa tietää mitä ajattelet minusta, olisi tämä paljon helpompaa.